Luulen että eräät 12 vuotta sitten kerätyt (kyllä luitte oikein 12 vuotta!) sienet johtivat suurinpaan ongelmaan. En kyennyt heittämään lientä pois.
Uskon, että muut kasvivärjärit ymmärtävät lopettaa kun ensilumi sataa. Minä en. Sienikeitos osa neljä kiehui eilen. Maustoin sen krapin jämillä. Väripadassa on yhä väriä. Apua!Aion oikeasti kaataa sen nyt pois ettei pata halkea veden jäätyessä, jos pakkaset jatkuvat.
En uskalla edes haaveilla osallistumisesta AV (anonyymit värjärit) tapahtumiin. Siellä voi saada tartunnan moisesta addiktiosta :-)
VastaaPoistaSinulla on niin hyvät välineet ja paikat tuohon värjäykseen, että monet meistä olisivat samassa tilanteessa samanlaisen hurmion vallassa -ensilumesta huolimatta.
Hahaa, jotenkin en ole yllättynyt tunnustuksestasi :D
VastaaPoistaHeh, viimeiseen asti. Golfkentälläkin jossa olin joskus töissä antoivat periksi vasta melkein ensilumilla.
VastaaPoistaMinnaN, ilman muuta tuut mukaan koittamaan ensi keväänä/kesällä. On se kivaa ja tosiaan mulla on älyttömän helppoa tehdä sitä kun pata on vieressä, sujuu lastenkin kanssa.
VastaaPoistaEmma, niinpä... ;D
Minna, aika paha kun golffareihin tulee jo rinnastettua!
Olet saanut kehitettyä todella nopeasti riippuvuuden! Onneksi se taitaa olla sitä luokkaa, ettei tarvitse vieroitusta. :)
VastaaPoistaAddiktoituminen kuulostaa tutulta. Sinä syksynä kun aloitin kasvivärjäyksen, keräsin puista pudonneita omenapuun ja tamme lehtiä yksitellen sankoihin, samoin tammenterhoja. Yritin epätoivoisesti kerätä vielä kaikkea värjäysainetta, vaikka varsinainen värjäyskausi oli oikeastaan ohi. Nyt neljän vuoden jälkeen pahin värjäysinto alkaa olla asettunut. Eli ei hätää, pakonomainen tarve värjätä koko ajan voi ajan mittaan hiipua normaaliin mittasuhteeseen.
VastaaPoista